kuva: Janne Vasama

kuva: Janne Vasama

JUHANNUSTANSSIT

(lokakuu 2019)

Osallistuako vai ei? Ollako vai eikö olla? 

Ajatuksia Juhannustanssien tematiikasta ja yleisösuhteesta

Kirjoittaessani Juhannustansseista, viittaan Tampereen Työväen Teatterin 16.10.2019 ensi-iltaan tulleeseen näytelmään.

Alkuperäisromaani: Hannu Salama / käsikirjoitus: Juho Gröndahl

ohjaus: Linda Walgren / lavastus: Janne Vasama / valosuunnittelu: Eero Auvinen / videosuunnittelu: Pyry Hyttinen / sävellys: Joonas Mikkilä / musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä / äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg / koreografia: Samuli Nordberg / pukusuunnittelu: Marjaana Mutanen

Juhannustanssit ponnistaa eksistentialistisesta kriisistä ja pohtii ihmisenä olemista Jumalan jälkeisessä maailmassa.

PAAVO KENTTÄLÄINEN: “Tuntuu, että se ei oo niinku menossa minnekään, tai että se kiertää samaa kehää, mutta sen kohtalo on silti jo määrätty. Niinku, että sen tarina vaan etenee vääjäämättä, spiraali spiraalilta kohti jotain ilman, että se tai mä voidaan mitenkään vaikuttaa siihen.” - Juhannustanssit, TTT:n sovitus

Juhannus

Ihmiset kokoontuvat yhteen juhlimaan keskikesää. Bussi kuljettaa paikalle illan orkesterin, ja kuski on luvannut viedä porukan takaisin kaupunkiin pippaloiden päätteeksi. Paikalla on saatanasti tuttuja, kuten tarinan näkökulmahenkilö Paavo asian voimallisesti tiivistää. Kohtaamisia suvisessa maisemassa. Entisiä ja nykyisiä heiloja. Keskeneräisiä, toteutumattomia, päättyneitä ja syttyviä suhteita. Yötön yö on niin kuin elämä: täynnä mahdollisuuksia, kaipuuta ja unelmia.

Faktaa ja fiktiota

“Maailma on totta, sä unelmaa” laulaa orkesterin laulusolisti Raili. Juhannustansseissa fakta ja fiktio sekoittuvat. Katsomoratkaisu - jossa osa istumapaikoista sijaitsee näyttämöllä ja osa kohtauksista tapahtuu katsomo- ja yleisötiloissa - rikkoo tavanomaisen esiintyjien ja yleisön, lavan ja katsomon, julkisen ja yksityisen välisen rajan. Myös itse toiminta alkaa yleisölämpiössä jo ennen varsinaista esitystä, jatkuen siellä myös väliajalla. Esitys keskeytyy välillä kysymykseen siitä, onko tarina pakko kertoa loppuun sellaisena, kuin se on alun perin kirjoitettu. 

Julkista ja yksityistä

Roolihenkilöistä osa on työtehtävissä ja osa viettää vapaa-aikaansa samoin kun näyttelijät ovat teatterissa töissä ja yleisö vapaalla. Mutta näissä tansseissa roolit murenevat, osat vaihtuvat ja kulissit puretaan. Bändi ajautuu yksityiseen konfliktiin kesken keikan, yleisö vedetään osapuoleksi intiimeihin tilanteisiin ja keskusteluihin, välillä sukelletaan syvälle roolihenkilön sisäisiin maailmoihin, näyttelijät pudottavat tuon tuosta roolinsa ja ottavat kontaktia katsojiin ikään kuin siviileinä. Yksityisen ja julkisen rajaa hälvennetään osallistamalla yleisöä monin tavoin. Katsojalle tarjoutuu tilaisuus valita passiivisen vastaanottajan sijaan tavallista aktiivisempi rooli keskustelemalla roolihenkilöiden kanssa, tanssimalla osana esitystä, lausumalla repliikkejä yhdessä muiden kanssa. Yksi halukas saa astua näyttämölle ikään kuin romaanihenkilönä samaan aikaan, kun osa näyttelijöistä asettuu katsojan asemaan.

Osallistavaa

Osallistamisella on - elämyksellisyyden lisäksi - sisällöllinen merkitys, joka resonoi erään esityksen teemoista eli VASTUUn kanssa. Taustalla tikittää kysymys, uskommeko siihen, että meillä mahdollisuus vaikuttaa elämäämme, yhteiskuntaan ja maailmaan vai pidämmekö tarinaa, johon kuulumme, ennalta määrättynä ja kohtaloon sidottuna.

Jos Jumala ei anna voimaa, elämä saattaa ajoittain käydä saatanan työlääksi. Siitä huolimatta, että itseensä uskominen on vaikeaa, Juhannustanssit peräänkuuluttaa ihmisen omia ratkaisuja valmiiden vastausten sijaan. Se ehdottaa totuttujen juonien ja tuttujen tarinoiden kyseenalaistamista. Taiteilijoille kysymys vastuusta on lankeaa siksi, että taiteella ei pelkästään kuvata, vaan myös luodaan todellisuutta. Katsojien osallistaminen puolestaan kurkottaa teatteriesityksen ulkopuolelle ajatuksena siitä, että kenenkään ei tulisi jäädä sivusta seuraajaksi omassa elämässään, joutua ulkopuoliseksi yhteiskunnassa tai olla passiivinen suhteessa maailmaan. Ihmisen on kannettava vastuu tässä yhteisessä näytelmässä, mutta meillä on myös oikeus ja velvollisuus valita roolimme.

Henkilökohtainen ja globaali

Teoksen laajeneminen epätyypillisiin tiloihin, sen ajallisuuden rikkominen ja yleisön mukaan ottaminen tavallista aktiivisemmin hämärtää faktan ja fiktion rajapintaa. Teatteri, joka ei jää lavalle eikä teatteritilaan, on yhtäkkiä totta. Se tulee lähelle, ei jätä rauhaan. Juhannustansseissa fakta ja fiktio, henkilökohtainen ja globaali ovat yhtä tärkeitä ja totta. Olemisemme vaikuttaa läheisiimme, tekemisemme lähiympäristöömme ja kuluttamisemme maailmaan. Henkilökohtaisella on merkitystä; emme ole vain yksityisiä toimijoita, irrallaan muusta maailmasta. Kaipaus, ulkopuolisuuden tunne, elämänjano, huoli tulevaisuudesta ja ilmastoahdistus ovat yksityisiä ja tunnistettavia tunteita. Tunnistaminen synnyttää myötätunnon, joka on tie jaettuun kokemukseen. On jotenkin lohdullista, että vaikka todennäköisesti meistä jokainen kokee ainakin ajoittain yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä, se paradoksaalisesti myös yhdistää meitä.

Osallistuako vai ei, ollako vai eikö olla?

Juhannustanssien esityksissä on tapahtunut muutama huomiota herättänyt ilmiö. Samoissa loppukiitoksissa, joissa näyttelijät on taputettu lavalle moneen kertaan, yleisöä on lähtenyt katsomosta jäämättä kiitoksiin. Esityksen keston ja loppumisajan huomioiden, epäilen, että kyse olisi esim. bussien aikatauluista. Poistumiset ovat vaikuttaneet mielenilmauksilta myös vieressäni istuneiden katsojien mielestä. Eräässä näytöksessä lopun musiikillisesti, visuaalisesti ja toiminnallisesti voimakkaan kohtauksen päätyttyä, yleisöstä kuului: ”Apua, lopettakaa! Ei mitään järkeä! Ohjaaja esiin!” Väheksymättä katsojan ahdistusta, hän oli esityksen ytimessä ehkä syvemmin kuin ymmärsi. “Apua, lopettakaa” on lause, jota myös lavalla oli juuri huudettu. “Ei mitään järkeä!” on luonnollinen ajatus suhteessa tuhoon, jota kohti maapallomme on ajautumassa, ja jonka metafora kohtaus on. Ja viimein vaatimus “Ohjaaja esiin!” kuvaa inhimillistä toivetta siitä, että joku korkeampi taho, auktoriteetti - tai edes joku - tulisi ja kantaisi vastuun. Eräässä esityksessä aplodien alkaessa katsomosta kuului “BUU!” ja hetken kuluttua joku nousee seisomaan ja huutaa “BRAVO!”.

Todennäköisesti Juhannustanssit ei ole ainoa mielipiteitä jakava esitys, mutta osallisuuteen rohkaiseminen varmasti vaikuttaa yleisön reagoimiseen. Katsojat, jotka poistuvat yleisen tavan vastaisesti jo kiitosten alkaessa, rikkovat totuttuja käyttäytymismalleja. Yleisön edustaja, joka julkisesti kommentoi esitystä katsomosta käsin, toivoo, että hänen aktiivinen väliin tulonsa vaikuttaisi tapahtumien kulkuun, hänen mielipiteensä kuultaisi ja se tulisi ehkä jaetuksi. Nämä katsojat eivät sensuroi mielipidettään, vaan tulevat sen kanssa näkyviksi ja aktiivisiksi toimijoiksi. Esityksen kysymys “onko meidän pakko jatkaa tämä tarina loppuun, niin kuin se on kirjoitettu” saa vastauksia itse teatteritapahtumassa.

Nousevatko yleisön reaktiot esityksen esteetiikasta, yleisökontaktista, kielenkäytöstä, alkuperäisen Salaman saatanallisista säkeistä, fiktiivisistä tapahtumista, heränneistä tunteista, nousevista ajatuksista, siitä, ettei ymmärtänyt riittävästi, syvästä tunnistamisesta tai siitä, että koki jäävänsä ulkopuoliseksi? Ajatusten jakaminen erilaisten kokemusten kanssa teatterista poistuvien kanssa olisi kiinnostavaa ja antaisi katsojalle myös jälkikäteen mahdollisuuden osallistumiseen ja jakamiseen, johon häntä esityksen aikana rohkaistiin.

Jumalan jälkeinen aika

Lopuksi vielä hieman filosofointia. Jos Jumalaa ei ole, niin voisiko ihminen taiteen avulla kurkottaa elämän rajallisuuden ohi ja sen merkityksiä kohti, käydä keskustelua menneiden sukupolvien ja ihmiskunnan kanssa? Jos elämän ydin sijaitsee DNA:ssa, niin onko taide olla ihmiskunnan henkistä DNA:ta? Taide voi luoda yhteisöllisyyttä ja auttaa rakentamaan kuvaa maailmasta sekä roolistamme siinä. Kun Juhannustanssien maailman hajoaa, jäljelle jää musiikki.