Syksyllä 2020 Hamlet johdatti minut katoavaisuuden teeman äärelle. Pääkallo ja kysymys "olla vai ei olla" ovat nostaneet Hamletin ikonisen asemaan. Kalloa on jo satoja vuosia sitten käytetty ns. vanitas asetelmamaalauksissa , joiden tarkoituksena on muistuttaa katoavaisuudesta, elämän lyhyydestä ja maallisen turhuudesta. Latinankieliset lauseet MEMENTO MORI (Muista kuolevasi) ja VANITATUM VANITAS (Turhuuksien turhuus) ovat kalloon usein liitettyjä kirjoituksia. Laertes kertoo totuutta peräänkuuluttavalle Hamletille, että mikään lääke ei voi pelastaa tätä kuolemalta. Minulle Hamlet on elävä vanitasfresko, jonka päälause on MUISTA KUOLEVASI.

Pääkallon lisäksi Hamletista löytyy muitakin vanitassymboleja. Hamletin isältä on viety kruunu; Polonius kohtaa kirjaa lukevan Hamletin; kuningaspari juo viinipikarista, johon on tiputettu helmi; näyttelijät saapuvat tinapillejä soitellen. Esineet ilmentävät vallan, oppineisuuden, huvitusten ja materian katoavaisuutta.

Hamletin analyysini voi lukea kokonaisuutenaan TÄÄLTÄ.

Talvella 2021 kiinnitin näihin tuttuihin symboleihin huomiota Netflix-sarjassa The Crown, jossa ne kulkevat mukana - itsestään meteliä pitämättä. Hallitsijan kruunu muistuttaa maallisen vallan katoavaisuudesta. Kuningattaren kaulalla lepäävä helminauha ilmentää maallisen omaisuuden katoavaisuutta, ja hänen vuosikymmenestä toiseen pitämä siro rannekello tikittää hiljalleen kuluvaa aikaa. Palatsissa on aina kukkia maljakoissa. Savusumun pimentäessä Lontoota, kynttilät ovat ainoa valonlähde. Kuningatar murehtii kirjojensa keskellä oppineisuutensa puutetta, joka on kuitenkin toissijaista suhteessa hänen tärkeimpään tehtäväänsä - joka pohjimmiltaan on (vanitas filosofian mukaan) oman kuolemansa hyväksyminen.

Palaan vanitas aiheeseen hieman myöhemmin, mutta nyt käyn läpi muita Hamletin ja The Crownin yhteneväisyyksiä.

Hamlet ja Elisabeth II joutuvat hyvästelemään isänsä yllättäen ja liian varhain. ISÄN KUOLEMA on tarinoiden liikkeelle paneva voima. Isän jättämä PERINTÖ on kuitenkin myös taakka ja este omannäköisensä elämän elämiselle. Satumaiset puitteet ja rajattomilta vaikuttavat mahdollisuudet eivät nimittäin ole koko totuus. Hamlet kokee velvollisuudekseen kostaa isäänsä kohdistunut vääryys, ja Tanska on hänelle (oman kuvailunsa mukaan) VANKILA. Elisabeth II ei voi halutessaan poistua linnastaan vaikka kaupungin yöelämästä nauttimaan, sillä kuningatar ei voi tehdä tai käyttäytyä, miten haluaa. Itse asiassa hänellä ei ole todellista valtaa juuri lainkaan. Traditiot määräävät jokseenkin kaikesta hänen toiminnastaan, ja todellinen päätäntävalta on parlamentilla. Niin etuoikeutettuja, kuin kuninkaalliset ovatkin, heille on jo syntymässä ennalta määrätty KOHTALO. Mutta emme me muutkaan ole vapaita. Synnymme tietynlaisten vanhempien lapsiksi, tiettyyn maahan, kaupunkiin ja olosuhteisiin. Olemme kaikki myös tiettyyn rajaan saakka sidoksissa vanhempiemme kohtaloihin. Siksi kuninkaallisiin on myös helppo eläytyä, vaikka sosiaalisen aseman kautta olisimme heistä yhtä kaukana, kuin maa on kuusta.

Elämän mahdollisuuksista ja rajoitteista kumpuaa kysymys ELÄMÄN TARKOITUKSESTA. Hamlet on kuuluisa eksistenttiaalisista pohdinnoistaan. Hän kysyy OLLA VAI EI OLLA, ja pohtii, mikä merkitys on elämällä ja kärsimyksellä, kun lopulta kuitenkin kuolemme. Prinssi Philip kokee elämänsä ja saavutuksensa mitättömiksi verrattuna astronautteihin. Hän on (Hamletin tapaan) prinssi, josta ei koskaan tule kuningasta. Philip hakee vastauksia itsensä ulkopuolelta, kaukaisesta avaruudesta saakka, kunnes ymmärtää, että suurin tuntematon ja isoimmat kysymykset koskevat ihmisen sielua. Hamlet kuvailee oloaan: “Minut voi vaikka lukita pähkinänkuoreen ja pitäisin silti itseäni äärettömän avaruuden valtiaana, jos vain en näkisi niin kauheita unia.” ja “Olen viime aikoina, vaikken syytä osaa sanoa, kadottanut iloni, lakannut liikkumasta, ja mieleni niin raskas, että tämä maa ja ilma ylläni, kirkas taivaan kansi, liekehtivä avaruus, on mulle kuin saastaisten huurujen sekamelskaa vaan.” Prinssi Philip jakaa Hamletin sielunmaisemaa, mutta palaa etsimään elämän tarkoitusta äärettömän avaruuden sijaan sielunsa sopukoista.

Polonius epäilee, että Hamlet on hulluna RAKKAUDESTA Ofeliaan, mutta niin on myös prinsessa Margaret entiseen hävittäjälentäjään Peter Townsendiin. Laertes muistuttaa Ofeliaa, että prinssi ”ei hallitse omaa tahtoaan, on asemansa alamainen vaan”. Monarkit eivät voi valita puolisokseen ketä tahansa, ja niinpä Elisabet II joutuu kieltämään sisareltaan avioliiton epätoivotun sulhasen kanssa.

Hamlet esittää perheelleen ja hoville HULLUa. (Hamletin hulluuden voi nähdä myös luovana hulluutena, mutta ei siitä nyt enempää.) Hulluuden teema löytää tiensä myös The Crowniin jaksossa, jossa paljastuu, että kuningattarella on psykiatriseen sairaalaan sijoitettuja serkkuja. Heitä ei muisteta, eikä heistä puhuta. Tämä hullujenhuone vertautuu kuninkaanlinnaan, ja sinne suljetut sukulaiset kuninkaallisiin, joiden elämä on yhtä hullunmyllyä.

Hamlet sisältää NÄYTELMÄn näytelmän sisällä. Oikeat kuninkaalliset puolestaan ovat, kuin filmitähtiä, joiden elämää seurataan, ihaillaan ja paheksutaan. Kuningatar saapuu aina kotiinsa punaista mattoa pitkin, kuin johonkin gaalaan. Kuninkaallinen arki on edustamista, esiintymistä - eli laajasti ajateltuna teatteria. Tehtäviin kuuluu paljon puheiden pitämistä (monologeja) ja vapaa-aikaan naamiaisia, roolileikkejä, mimiikkaa, stand-uppia, sanakilpailuja, tanssia ja laulua. Prinsessa Margaretin revyyhenkinen esiintyminen USA:n presidentin luona on menestys, mutta ei miellytä traditioita ylläpitävää kuningatarta. Kuninkaallisten elämän rituaalit ovat, kuin suurelle yleisölle suunnattu esitys, ja kansa rakastaa kruunajaisten, häiden ja hautajaisten kaltaisia, satumaisia megaspektaakkeleita.

Kuningatar on tyytymätön Philipin käytökseen, ja prinssi lähetetäänkin usean kuukauden ajaksi MERIMATKAlle. Reissua vietetään vapautuneista tunnelmissa, ja avioliittojen uskollisuutta koetellaan. Philip joutuu pelastamaan maineensa irtisanomalla läheisimmän ystävänsä, jonka käytös ei sovi hovin työntekijälle. Myös Hamlet lähetetään laivalla Englantiin läheisimpien ystäviensä kanssa. Paljastuu, että ystävät eivät ole hänen luottamuksensa arvoisia, ja niin Hamlet pelastaa henkensä Rosencranzin ja Guildernsternin hengen kustannuksella. Molemmat merimatkat voisi teemoittaa myös sanalla KARKOITUS.

Sarjasta löytyy myös NARRI Yorrickin haamu. Hänen ilmiasunsa on huono-osainen mies, joka vitsailee viikosta toiseen työvoimatoimiston virkailijalle ilmoittautuessaan työnhakijaksi. Virkailija ei tosin pidä häntä kovin hauskana. Mies murtautuu kuninkaalinnaan ja pääsee lähemmän kuningatarta, kuin kukaan muu - niin kuin hovinarrikin. Hän ilmoittaa “Haluan vain kertoa teille, mitä tässä maassa tapahtuu.” ja avautuu kuningattarelle siitä , kuinka hovi on etääntynyt kansalaisten todellisuudesta. Näin rehellisesti ei kukaan muu, kuin narri, voi hallitsijalle puhua. 

Draamoissa käydään usein SUURI TAISTELU, joka voi olla sota, kaksintaistelu, henkilökohtainen ristiriita tms. Se voi olla kirjaimellinen, vertauskuvallinen tai molempia. Kahden henkilön välinen kamppailu voi ilmentää samalla myös sisäistä ristiriitaa. Hamletin suurin kamppailu tapahtuu hänen mielessään, mutta konkretisoituu Hamletin ja Laerteen välillä. The Crownissa merkittävin taistelu käydään kahden tasavahvan vallankäyttäjän, Elisabeth II ja pääministeri Thatcherin, välillä. Mahtavien naisten välillä pitkään kasvanut jännite purkautuu kauden viimeisissä “The War” nimisessä jaksoissa todelliseen mittelöön, ja edustaa suurta kaksintaistelua.

MYRKKY on haitallinen tai tuhoava asia, joka yhdistää (erityisesti) tragedioita. Se voi ilmetä erilaisissa muodoissa. Romeossa ja Juliassa kuollaan juotavaan myrkkyyn. Prosperon mieltä myrkyttää katkeruus ja kostonhimo. The Crownissa ilmaan vähitellen haihtuva savu kiemurtelee milloin kenenkin tupakasta, ja perinnöllinen alttius keuhkosyöpään leijuu kirouksen lailla kuninkaallisten yllä, kuin vanitas maalausten savukiehkura. Tupakka on myrkky, johon useat kuninkaallisen perheen jäsenet kuolevat. Hamletissa kuollaan korvaan kaadettuun, miekan kärjessä ja viinipikarissa olevaan myrkkyyn. Britannian kuningasperheen tarina onkin, kuin TRAGEDIA, jossa suvun kirous periytyy sukupolvelta toiselle. Todellinen murhenäytelmä on jakso nimeltään “Aberfan”, jossa pienessä kylässä kuolee onnettomuuden seurauksena kymmeniä lapsia. Kyläläiset muistuttavat antiikin tragedian kuoroa laulaessa virttä hautajaisissa.

OLLA VAI EI OLLA?

Jakso nimeltään “Assassin” - jossa 80 vuotta täyttävälle Winston Churchillille teetetään muotokuva - nostaa katoavaisuuden teeman esille kirkkaimmin. Kuvataide resonoi vanitas maalauksiin, mutta jakso syventyy pohtimaan taidetta laajemminkin. Churchillin mukaan taiteen tulisi olla ylevää, ja sen tulisi kuvata arvoja, ihanteita ja ideaaleja. Modernismia edustava taiteilija puolestaan katsoo tehtäväkseen ilmentää maailmaa ja elämää totuudenmukaisesti sellaisena, kuin se hänelle näyttäytyy ja pitää kiinni taiteilijan vapaudestaan.

Potretti ei miellytä Churchilliä, sillä se paljastaa vanhenemisen, rapistumisen ja heikkouden - eli ajan, katoavaisuuden ja KUOLEMAn. Savu nousee Churchillin sikarista, mutta hän ei halua katsoa totuutta silmiin. Kun Churchill viimein - sisäisen kamppailun jälkeen - jättää eronpyyntönsä, kello tikittää kuningattaren työhuoneen seinällä. Ajan kulumisen Churchill pystyy jotenkuten hyväksymään, mutta kuolemaa ei. Hän tuhoaa muotokuvansa.

Taiteen avulla on mahdollista käsitellä kipeitä, vaikeita, jopa vaarallisia asioita, mikä voi aiheuttaa torjuntaa. Siksi taide puhuu symbolien avulla. Taide paljastaa aina myös jotain tekijästään. Churchill maalaa kerta toisensa jälkeen samaa lampea, kuvitellen, että häntä kiinnostaa vain valon ja varjojen leikki lammen pinnassa. Käy ilmi, että Churchillin lapsi on aikanaan hukkunut lampeen. Vaikka taideteos ei paljasta kaikkea, tulee pinnanalainen maailma silti  esille. Siksi taiteella voi olla  terapeuttinen vaikutus. Kipeän asian käsitteleminen, millä tavalla tahansa, on tie vapauteen. Hamletin sanoin: ”Kun uskallamme kohdata ongelmamme, pahin on jo ohi.”

Jaksoon sisältyy toinenkin juonikuljetus. Kuningatar päättää astuttaa tammansa ja etsii sopivaa siitosoria. Mikä olisikaan uljaampi elinvoiman ja seksuaalisuuden symboli, kuin parittelevat hevoset? Juoni täydentää jakson temaattisen kokonaisuuden kuoleman vastakohdalla, ELÄMÄllä. Elisabeth vertautuu astutettavaan tammaan, ja Philip näkee itsensä siitosorissa, jolla on huippuluokan sukutaulu. Jakson alkupuolella Philip palaa yölliseltä reissultaan kotiin. Näyttelijän fyysinen ilmaisu ilmentää hienovaraisesti hevosta ja äänisuunnittelu tukee tulkintaa kenkien kopistessa lattiaan, kuin kaviot tallin lattiaan. Kuninkaallisen avioparin vertautuminen paritteleviin rotuhevosiin kuvaa myös sitä raadollisuutta, joka liittyy kuninkaallisen suvun jatkamiseen. Hallitsijoiden tehtävä on lisääntyä, ja tuottaa hallitsijasuvulle perillisiä.

The Crown on muutenkin pullollaan upeita metaforia. Ihmiset, asiat ja ilmiöt vertautuvat toisiin ihmisiin, eläimiin ja ilmiöihin. Puutarhanhoidosta ja luonnonsuojelusta kiinnostunut Charles vertautuu metsän kuninkaaseen, hirveen. Diana on, kuin luonnonvoima lumivyöry, jonka alle Charles on vaarassa onnettomuudekseen jäädä. Avioliittolupaa odottava Margaret kiemurtee kohtalonsa edessä, kuin kastemato. Churchillin olemus muistuttaa mustaa korppia. Metsästävä kuningasperhe vertautuu uutiskuvia jahtaavaan, verenhimoiseen paparazzilaumaan. Savusumu tuo mieleen Churchillin vallan ja sikarin sakean savun. Tupakasta pidetään itsepintaisesti kiinni sen aiheuttamaan kuolemaan saakka ja se vertautuu kuninkaallisuuteen, joka näyttäytyy  ihmiselle ennen kaikkea haitallisena. Silti siitä pidetään kiinni kaiken onnettomuuden kustannuksella. Tupakka on valtias. Jne.

The Crown on todellinen metaforien aarrearkku, ja jokainen sen jakso olisi oman tutkielmansa arvoinen.

I rest my case.