IKILIIKKUJA
3.1.2021
Kevättalvella 2020 työskentelin kuiskaajana Ikiliikkujan harjoituksissa, kun yhtäkkiä korona pysäytti teatterin esitystoiminnan ja pian lähes koko maan. Harjoituksia jatkettiin pienessä työryhmässä vielä muutama päivä turvavälejä pitäen ja käsiä pestien. Uutisia seurattiin ja tietoja päivitettiin jokaisella tauolla. Tunnelma oli epäuskoisen puulla päähän lyöty. Työskentely tuntui tutulta ja lohdulliselta maailmassa, jossa mikään ei ollut enää ennallaan. Kohta harjoitustoiminta kuitenkin myös pysäytettiin, mutta mieli pysyi liikkeessä.
Myöhemmin keväällä ohjaaja Sirkku Peltola lähetti työryhmälle sähköpostiterveisiä ja kysymyksen, olisiko ryhmäläisillä ajatuksia tai ehdotuksia käsiohjelmaa ajatellen. Kirjoitin siltä istumalta kokoelman lauseita, jotka nousivat mieleeni juuri siinä hetkessä. Ne kertoivat - sekalaisessa järjestyksessä - sekä siitä, mitä tuleva esitys minussa oli herättänyt että kokemuksesta mullistavana keväänä tässä nimenomaisessa ikiliikkuvassa teatterin prosessissa.
Oli ikimuistoista jakaa koronan ensihämmennys näiden työkavereiden kanssa, ja olen iloinen, että lauseeni saivat kunnian päätyä Ikiliikkujan käsiohjelmaan.
Kiitos Sirkku ❤️!
Kuvassa Teija Auvinen ja Tom Linholm
Ensi-iltapäivän huumaisia ajatuksia
5.9.2020
Ensi-iltapäivä. Olen hieman kohottuneessa tilassa. Todennäköisesti Hamletista aukeava katoavuuden teema saa minut kirjoittamaan henkilökohtaisia ajatuksiani muistiin ja julkaisemaan ne tässä omassa kuiskaajanpaikassani. Että en kokonaan katoaisi. Että saisin jakaa tuntemuksiani. Etten jäisi yksin. Nämähän ovat koko olemassaolomme inhimillisimpiä tarpeita.
Muistelin pari päivää sitten hetkeä, jolloin teatteri todella kolahti minuun. Olin yläasteella työharjoittelussa Teatteri Pieni Suomessa, jonka ohjelmistossa pyöri Kellopeliappelsiini. Menin esityksestä aivan tolaltani. Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen itkeskelin kotona, enkä meinannut saada nukuttua. Kävin katsomassa esityksen viisi kertaa, ja niin käsittelin jotain minua häiritsevää ja sain vähitellen rauhan. Lukion jälkeen olin hyvin pienessä roolissa Kansallisteatterissa. Ja koska kahden kohtaukseni välissä oli paljon aikaa, hiivin aina suuren näyttämön aitioon katselemaan salaa vastakappaleena esitettävää Shakespearen Myrskyä. Näin saman kohtauksen lukuisia kertoja, enkä koskaan kyllästynyt. Nykyään teen sitä samaa työkseni.
Työni on syventänyt suhdettani teatteriin. Koen olevani varsin etuoikeutettu, että saan oppia siitä jatkuvasti lisää, että se paljastaa minulle kerta kerran jälkeen uusia salaisuuksia. Mutta teatterin itsensä lisäksi näytelmät antavat aina jotain uutta opittavaa ja tutkittavaa elämästä, ihmisestä, maailmasta. Kaikki, mitä teatterissa on, on maailmassa. Kaikki mitä maailmassa on, pitää esittää teatterissa. Yksi analysoinnin huikeimmista hetkistä on se, kun silmien eteen kirkastuu jokin muoto tai hahmo, jota ei voinut kuvitella sieltä löytyvän. Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun uskaltaa ajatella jonkun oudon tai joskus jopa pelottavan ajatuksen. Tämä on minulle ylivoimaisesti hienoin ja riemastuttavin hetki teoksen kanssa. Ilmiö on ehkä sukua myös uskallukselle kohdata jonkin kipeä tunne, muisto tai ajatus. Kun kohtaaminen tapahtuu taiteen äärellä, kokemus onkin yhtäkkiä lohdullinen. Asia on jotakin syvän inhimillistä. Se on päättynyt näyttämölle, koska joku toinen ihminen on sen kokenut, havainnut ja käsitellyt ikuistamalla se taiteeseen. Hamletin sanoin: kun uskallamme kohdata ongelmamme, pahin on jo ohi.
Analyysiprosessini keskellä on hankalaa jakaa keskeneräisiä ajatuksia. Kuva on piirrettävä valmiiksi, jotta havainnot tulevat niin hyvin perustelluiksi, että muut varmasti ymmärtävät minut oikein. Ajatuksenjuoksun on oltava kokonaista ja uskottavaa, jotta asiat eivät jäisi irrallisiksi, omituisiksi tai hassuiksi ja tekisi minusta myös sellaista. Tässä vaiheessa olen usein turhautunut. Ilmassa parveilee kysymyksiä, jotka vaativat vastauksia. Vastaukset eivät kuitenkaan tule haluamalla, eivätkä käskemällä. Keskeneräisyyden keskellä tuskailen, miksen vain päästäisi itseäni vähemmällä ja lakkaisi problematisoimasta kaikkea. Että "on tämäkin saatana työmaa". Silti tiedän jo, että tulen vaatimaan itseltäni tätä samaa seuraavaakin näytelmää tehtäessä. Pelko oivaltamattomuudesta hiipii jo mieleen. Mutta kun saan viimein kiinni punaisesta langasta ja palat alkavat toden teolla loksahtelemaan paikoilleen, kokemus on syvän tyydyttävä.
Tämä oli kuiskaajan kohottunutta pohdintaa siinä hetkessä, kun arkinen työ saa juhlallisen huipennuksensa ensi-illassa. Tämän jälkeen esitykset ja arkinen aherrus jatkuu. Toive seuraavan maailman näyttäytymisestä on jo syntynyt.
KANADA - vastaus kaikkiin kysymyksiin?
(14.4.2019)
Vaalien alla mieleeni nousi sketsisarja, joka muistuttaa siitä, että EI OLE OLEMASSA YHTÄ VASTAUSTA KAIKKIIN KYSYMYKSIIN. Maailma ei ole niin yksinkertainen. Toivon, että ymmärrämme, tiedämme ja osaamme enemmän kuin tämä Kummeli-sketsin Suomen joukkue ja että käsityksemme maailmasta olisi laajempi kuin - KANADA.
Kummelin KANADA-sketsi
Voi analyysin ihanuus!
(26.3.2019)
Aloitin tänään vihdoin TÄMÄ ON RYÖSTÖ! esityksen analyysin kirjoittamista. Olen liekeissä! Nyt ollaan on kuiskaajasalapoliisin työn herkullisimmassa ytimessä. Suunnitelmana on tiivistää analyysi kompaktiin ja helposti saavutettavissa olevaan pakettiin. Myöhemmin saatan sitten jatkaa aiheesta pidemmällekin.
Tästä nimittäin irtoaa villejä ja riemastuttavia merkityksiä! 👍😀
TEMPTATION ISLAND on kuin sipsipussi
(14.3.2019)
Tiedät, että se on paskaa, mutta kun olet ottanut ensimmäisen lastun, et voi lopettaa ennen kuin kaikki on syöty.
Kyllä. Tempparit on sipsien tapaan salainen paheeni. Hävettää tunnustaa. Onneksi en silti sipsejä(kään) joka päivä syö, mutta joskus vaan iskee heikko hetki. Mutta hei, Tempparit noudattaa tarinaa Aatamista, Eevasta, paratiisista ja kiusauksesta - ja sehän on ihan klassikko!
Hyväuskoiset ja naivit ihmislapset heitetään paratiisiin. He ovat täydellisen viattomuuden tilassa. Osallistujat luulevat tietävänsä minne ovat menossa. He uskovat menevänsä pitämään hauskaa ja toivovat myös, että kumppani nauttisi matkasta. Tämä on muuten hämmentävää, sillä heistä jokainen on takuuvarmasti seurannut jotakin aiempaa kautta. Siitä huolimatta monilla usko itsekontrolliin on vankkumaton.
Saarelle tultaessa mennäänkin heti suoraan asiaan. Juontaja tuo muina käärmeinä heidän eteensä sinkkukiusaukset. Ja heti ollaan ongelmissa. Kiusaus kiinnostaa, ja viattomuus lähtee rapistumaan usein jo ensimmäisen illan jälkeen.
Paratiisi muuttuu helvetiksi. Kiirastuli alkaa: iltanuotiolla näitä ihmisraukkoja grillataan pahalla tiedolla. Heille näytetään "koko totuus" heidän kumppaneistaan. Mikään ei ole enää ennallaan. Synkät ajatukset valtaavat mielet. Epävarmuus, katkeruus, pettymys, suru, viha, epätoivo - koko piinallisten tunteiden suora tulee käsittelyyn. Kostonhimo herää. Itsehillinnälle ei ole enää käyttöä.
Katsoja seuraa tätä kaiken näkevänä jumalana ja tietää, aivan alusta alkaen, mihin tämä kaikki tulee johtamaan. Tätä tragedian väistämätöntä kulkua kohti tuhoa, katsojajumala seuraa turvallisesti kotisohvaltaan - omasta taivasten valtakunnastaan käsin. Katsoja ei voi muuta pyöritellä päätään seuratessa ihmisten sekoilua ja idioottimaisuutta. Kotisohvalta on helppo ihmetellä, miten historia toistaa itseään, kuinka ihminen ei viisastu, kuinka he kausi toisensa jälkeen astuvat siihen samaan vanhaan ansaan. Katsoja on viisas.
Lopulta Tempparisaareen silmänsä aukaisseet ja viattomuutensa menettäneet sieluparat palaavat todellisuuteen. Nyt tämän näytelmän staroilla on se hetki, jolloin he tekevät vapaan tahtonsa mukaisen valinnan jatkaako vai olla jatkamatta kumppaninsa kanssa. Heillä on käytössään hyvä tieto ja paha tieto. He ovat aikuistuneet. Tässä vaiheessa katsoja voi vihdoin jännittää ja saada tyydytystä siitä, kuinka nämä ihmiset vihdoin tekevät harkitun ja tietoisen valinnan.
AIRUEEN OSA - pienet, mutta merkitykselliset repliikit
10.3.2019
Billy Elliotissa eräällä kaivosmiehistä on vain vähän repliikkejä (ne kaikki ovat itse asiassa kirjoitettuna alla), MUTTA jokainen niistä on merkityksellinen, sillä itse asiassa niistä jokainen on OTSIKKO.
Lesley on tarinan AIRUT, sanansaattaja.
Repliikit sisältävät - tarinan muun dramaturgian tavoin - kaksi merkitystasoa, joista toinen ilmentää tarinan reaalimaailmaa ja toinen sisäisen muutosprosessin maailmaa. Repliikeissä on siis ILMITASO ja IDEATASO.
Jos on kysyttävää, tulkaa nykäsemään hihasta. Meidän pitää vetää yhtä köyttä, jos me meinataan saada muutos aikaan. Tätä me on ootettu, jätkät hei!
Analyysin tasolla: Airuen ensimmäinen "tiedonanto" koskee sitä, että tämä henkilö opastaa (katsojia) tarvittaessa. Jatkorepliikin toinen merkitys kuuluu: on aika muuttua (sisäisesti), ja se on odotettu ja tärkeä asia, jonka eteen kaikkien pitää tehdä töitä.
Moi! Kytät kuskaa jo rikkureita. Menoks!
Analyysin tasolla: Airut muistuttaa katsojia siitä, että tässä yhteisössä ei katsota hyvällä yhteisestä rintamasta lipeämistä.
Tony! Tony! Pollarit on tulossa. Kaikki ulos takaovesta. Nyt!
Analyysin tasolla: Airut tiedottaa, että joku koittaa estää muutoksen. Nyt pitää yrittää säilyttää vapautensa.
Mitä helvettiä meidän muka pitäs tehä sitten?
Analyysin tasolla: Airut esittää kysymyksen, että jos muutosta ei kerran saada aikaan, niin mitä sitten on tehtävissä? Tämän repliikin jälkeen kaivosmiesten toiminnnan suunta muuttuu ja he alkavat tukea Billyä.
Mitä kuuluu, Billy? Menikö pääsykoe hyvin? --- Mä pidän peukkua.
Analyysin tasolla: Airut ilmaisee, että muutos on hyvä asia ja sitä pitää tukea.
#pienetmuttamerkityksellisetrepliikit 🙂
Lumoava M - kun voi vain hehkuttaa!
9.3.2019
Olin eilen katsomassa ja kuuntelemassa M artistin levynjulkkarikeikkaa.
Miten upea ilta!
Tämä oli enemmän kuin keikka. Tämä oli konsertti, esitys, taide-elämys. Jokainen hetki oli tärkeä. Ensimmäisestä hetkestä lähtien tunnelma oli taianomainen. Yleisö oli keikan alkaessa täysin hiljaa. Yhteinen hetki alkoi heti. Kauniisti. Läsnäolevasti.
On jotenkin kohottavaa nähdä ihminen jonakin toisena kuin, minä hänet on arkielämässä tottunut näkemään. Minja on minulle tuttu, mutta nyt näin lavalla enemmänkin olennon, jotenkin mystisen olennon. Siellä ei ollut Minja, siellä oli M. Huomaan, etten pysty nyt mitenkään välttämään ylisanoja. Tämä oli taikuutta. Tätä on taiteen magia. Olin lumoutunut! M oli aistillinen, herkkä, voimakas, syvällinen, feminiininen, sielukas, rehellinen, kiinnostava, moniulotteinen, maaginen, aistillinen, pinnan alla sykkivä.
Esityksellisyyttä konserttiin loi mm. rakenne, jossa oli huolellisesti toteutettu alku ja loppu. Ensin lavalle tuli bändi ja asettui paikoilleen. Tyylikkäästi ja vähäeleisesti. Yleisö hiljeni. Sitten tuli M. Kunnioittavat aplodit - aivan kuten isommissakin konserteissa. Ensimmäinen kappale alkoi. Upean konsertin päätteeksi M ja bändi kumarsivat, kuten esityksen jälkeen kumarretaan. Ja kaiken tämän sitoi yhteen konsertin läpi jatkunut keskittynyt, rauhallinen, syvällinen ja tyylikäs, mutta epämuodollinen tunnelma. Mainitsematta ei voi jättää Nadja Räikän valoja, jotka loivat atmosfääriä, täydensivät elämyksen ja tekivät siitä omalta osaltaan kokonaisuuden.
Meni hehkutukseksi, mutta mitäpä siitä. WAU!
M - Kivillä ja kannoilla
Se hetki, kun palaset loksahtelevat
7.3.2019
Työmatka. Aamu. Mietin "Myrskyä".
Yhtäkkiä taas yksi kokonaisuus asettui isoksi kuvaksi. En malta odottaa, että pääsen koneelle kirjoittamaan ajatukseni ylös. Yksi hienoimmista kokemuksista on oivaltaminen! On oikeastaan samantekevää, olenko oikeassa. Valtavaa tyydytystä tuottaa se, että itselle jokin asia tulee ymmärrettäväksi. Se luo ainakin minulle itselleni merkityksen kokemusta.
Kirkas pakkasaamu ☀️
